Lähdin vielä ainakin kerran käymään Kuusvedellä. Järvellä, jossa ensimmäistä kertaa ikinä kävin tammikuussa (reissut 2-9 ja -10) samasta syystä kuin nytkin: Hakemaan parempaa Leppäveden hiljaiseloon. Tammikuun reissuilta jäi lisäksi hyvä maku ja halusin vielä kerran kokeilla nuo paikat ennen kuin ahven siirtyisi kutualueita kohti ja / tai jäät lähtisivät.
Keli oli kirkas. Vaikka aamulla taivas oli pilvinen, märkä jää heijasti valoa ja loisto puhkesi kukkaan päivällä pilvien väistyessä. Ilmanpaine oli tuttu pikkumatalapaine ja sellaisena se oli viime päivätkin pysytellyt. Lämpötila oli keväinen ja lämmin lounaistuuli teki siitä yhdessä auringon kanssa äkkiseltään jo kesäisenkin tuntuisen iltapäivällä. Jäätä oli 17 cm ja kuun kierto laskevan puolikuun vaiheessa.
Aloitimme niiltä kohdin, josta ensimmäisellä reissulla sain parhaiten. Tai emme aivan, sillä suuri railo esti kulun, mutta samaisen pitkän syvänteen reunalla olimme n. 10 m syvyyskäyrän kohdilla.
Heti toisella reiällä näkyi kalaa, mutta ne uivat vain ohitse. Rei’itimme kohti syvännettä, kunnes alla oli 15 m vettä. Kun merkit olivat heikot, oli ”pakko” päästä railon toiselle puolelle metrilleen oletetulle ottipaikalle. Yli ei viitsinyt mennä, joten oli kierrettävä aina rantakaislikosta asti.
Jos on ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, ei railo jakanut aluetta kalantulon suhteen parempaan tai huonompaan. Sama hiljaisuus jatkui. Vaihtoehtoina oli jatkaa syvänteen reunaa eteenpäin rei’ittäen rinnettä 8 – 15 m syvyyksissä. Tai lähteä rantaa kohden, jos ahvenet olisivatkin jo suunnanneet kutualueita kohti.
Valitsimme vaihtoehdoista jälkimmäisen. Matkalla oli matalikko, josta löytyi vain pientä ahventa, joten ohitimme sen nopeasti. Uusi kohdealue puolestaan oli vedenalainen lahdenpoukama, johon johti syvähkö ”ura” matalamman veden ympäröimänä aina aloituspaikan syvänteeltä asti. Ajattelin, että ahvenet voisivat käyttää sitä reittinään kohti keväisiä kutualueitaan.
Eikä aikakaan, kun vierestä nousi hyvä ahven! Nopeasti kalaa piirtyi myös omalle kohdalleni ja ensimmäinen syöksyi kuoreen kimppuun. Olin nimittäin nähnyt jään alla kuolleen kuoreen, kairasin sen kohdalle ja sain sen ehjänä talteen.
Tärpissä kuitenkin tapahtui jotain mystistä. Alla olleet ahvenet syöksyivät uudestaan vauhdilla kohti kuoretta, mutta kääntyivät vielä vauhdikkaammin takaisin. Tämä toistui n. 10 ahvenen kohdalla, ennen kuin suostuin luopumaan syötistäni yhä ymmälläni siitä, miksi se ei yhtäkkiä enää kelvannut.
Vaihdoin 8 cm valkoiseen Sairaan. Ja sehän kelpasi. Kaksi kalaa heti, kunnes jälkimmäisen kohdalla siimat sotkuun. Kalaa oli alla hyvin, joten toinen vapa ja 8 cm muikkusaira avantoon. Seurasi tärppi, jota nostaessa tuuli pyöritteli jälleen siiman sotkuun ja parvi oli mennyttä.
Jätin jigin avantoon setviessäni sotkuja ja aina välillä alle ilmaantui muutama ahven, joista pari karkuutin ja niin uskomatonta kuin se onkin, päivän kolmatta nostaessa sotkeutui vielä kolmannenkin vavan siimat… Jälleen tuli hukattua hyvä tilaisuus nostaa kunnon saalis.
Jatkoin setvimisiäni ja alle ilmestyi seuraava kala. Nyt on iso, huusin välittömästi vastaiskun nykäistyäni. Potkut paljastivat heti haueksi ja siitä alkoikin hetken väsyttelyjumppa. Kymmenisen kertaa kala lähti vetoon, ennen kuin taipui 0.18 mm siimalla avantoon. Jäälle nousi erittäin pullea 70 cm hauki ja samalla haukirikkaan talven ennätys.
Samoihin aikoihin pilvet väistyivät ja aurinko pääsi loistamaan. Keli oli äärimmäisen kirkas auringon säteiden kohdatessa märän jään. Ahvenet eivät tästä pitäneet, vaan luotaimelta sai karusti todeta, kuinka kaikki vajosivat pohjaan möllöttämään sen siliän tien. Se siitä sitten?
Kyllä vain. Mikään ei enää kelvannut. Jääkin pehmeni pehmenemistään ja kun sitä oli yli puolet vähemmän kuin yleensä tähän aikaan, ei tehnyt mieli jäädä selvittämään kuinka pehmeäksi 17 cm jää voi mennä ennen pettämistään ja lähdimme autoa kohti.
Päivä jätti kaksijakoiset mietteet. Oli toki harmi, että myöhästyimme syönniltä ollessamme väärässä paikassa aamun, mutta toisaalta se paikka oli ”pakko” katsoa edellisten reissujen jälkeen. Harmi oli myös se, että siimasotkut sotkivat kalastusta juuri pahimpaan aikaan.
Toisaalta taas aamun paikka oli ainoa, jonka tuolla tiesin ja sen pettäessä onnistuin löytämään kalat uudesta paikasta. Lisäksi syönti oli itse asiassa melko hyvää, se vaan ei edellä mainituista syistä realisoitunut juurikaan saaliin muodossa.
Kellonajan suhteen ei voi sanoa mitään, kun aamu oltiin hukassa. Vieheiden osalta 8 cm Sairat valkoisena ja muikkuvärisenä houkuttelivat jälleen parhaiten. Vieressä toimi myös 5 cm Saira, joten täysin koon piikkiinkään ei voi tällä kertaa laittaa sitä, ettei 5 cm Small Fish toiminut. Kenties ahven haluaa nyt ”sairamaista” pientä värisevää liikettä.
Syvyys oli yhä se n. 10 m, josta tammikuussakin kala löytyi. Toki tuo 10 m oli syvin kohta tuolla alueella, kun tammikuussa kalat löytyivät syvänteen rinteeltä 10 – 14 m syvyyksistä ja vieressä oli vajaa 30 m vettä. Täten sanoisin ahventen hakeutuneen jo hieman matalampiin vesiin.
Arvoitukseksi jää, milloin ahven siirtyy tuolta ”kutureitiltä” selvästi matalampaan kohti lahtia, karikoita ym., sillä jäätilanteen vuoksi kyseessä oli viimeinen reissu Kuusvedelle tälle talvea. Vain kolmen reissun aikana sain jo hyvän laajapiirteisen käsityksen siitä, mistä, millä ja milloin ahventa kannattaa pyytää paitsi omien reissujen, myös kuulopuheiden perusteella.
Reissulle arvosanaksi 7 / 10. Syönti oli ihan hyvää, mutta vielä melko varovaista ja todella tarkkaa vieheen kannalta. Seuraavaksi olisi suunnitelmissa hieman erilainen kokeilu, katsotaan toteutuuko se.
Analytical Ice Fishing 