Pari viileää vuorokautta reippaine yöpakkasineen ilman sadetta tai aurinkoa antoivat toiveita, josko Leppävedelle vielä pääsisi. Kiitos kesäajan ja muiden järjestelyiden sain tavallaan 1.5 h aikaisemman lähdönkin ja suuntasin samalle salmialueelle, kuin viimeksi. Varapaikkakin oli tosin mietitty, sillä en todellakaan ollut varma jäistä.
Sääennuste petti kirpaisevasti heti aamusta, kun luvatuista pilvistä ei ollut tietoakaan. Niitä olin kytännyt, jotta pitkä ja suhteellisen myöhäinen aamusyönti toteutuisi. Sadealue teki kuitenkin tuloaan, mikä oli havaittavina kovaksi voimistuneena etelätuulena ja päivän mittaan lisääntyvänä pilvisyytenä. Ilmanpaine lähti aamulla reippaaseen laskuun ollen keskipäivällä 1008 hPa. Ilman lämpötila oli 4 astetta pakkasella ja kuun kierto nousevan puolikuun vaiheessa.
Ja sitä jäätä? Sitä oli 13 – 16 cm. Kovaa, suhteellisen kuivaa ”teräspuikkoa”. Rakenteesta nimittäin näki, että puikkojäällä oltiin jo käyty, mutta kantavuus vakuutti ja pilkkihommat pääsivät alkamaan.
En voinut olla aloittamasta matalasta, vaikka viime reissulla mietin olisivatko ahvenet aamusyönnillä syvemmällä. Kuin toisintona viime reissusta, ensimmäiseltä reiältä tuli hauki. Kahteen otteeseen ja taas ne olivat ”parvessa” hämäten luulemaan kahdeksi ahveneksi.
Muutaman reiän jälkeen alla näkyi jo valmiiksi kalaa. Paljon kalaa. Jos nuo nyt vielä olisivat olleet haukia, olisin sanaton ja teksti loppuisi tähän.
Ei ollut, en ollut, eikä loppunut. Kyseessä oli ahvenparvi, joka kaiken lisäksi pysyi vielä paikallaan. Pari hyvää sain heti 8 cm muikkusairalla. Syönnin hiipuessa vaihdoin morriin, joka antoi pari lisää.
Syönnin yhä hiipuessa kairailin lisää, mutta harvat tärpit tulivat vain siltä parhaalta reiältä. Ahventen koko oli kuitenkin sen verran hyvää, että tärppiväliä hetken aikaa sieti.
Yksi ahvenista sylki kuoretta. Jota taas ei tuolta matalammasta löytynyt, joten lähdin syvemmälle kuoreparvea etsimään ja katsomaan, josko siellä olisi enemmän syövää ahventa. Suuri parvi olikin jälleen loivahkolla syvänteen rinteellä välivedessä. Ja sen alapuolella mitä ilmeisemmin petokalaa. Viimeksi nuo eivät ottaneet mihinkään, mutta entäs nyt, kun kello oli vähemmän?
Jigi ei kiinnostanut, joten kokeilin morria. Ja siihen iski! Mutta mikä? Venyvä morrisiima 9 m pituudessa ei hyvää tuntumaa antanut. Sen tiesin, ettei ahven ole kiinni. Haukikaan se tuskin olisi, niin monta samanlaista kalaa siellä näkyi lymyilevän. Lahnoja täältä pari vuosi sitten sain… Olisiko sellainen siiman päässä?
Kun vaalea vatsa näkyi jään läpi kalan rimpuillessa, totesin epäuskoisena sen olevan hauki. Vaan mitä vielä. Kun pään sain käännettyä avantoon, paistoivat sieltä terävät kulmahampaat. Kuhan kulmahampaat!
Ensimmäinen pilkkikuhani ja vielä morrilla! En ole kuhaa kalastellut, joten silmämitta ei toimi ja kala oli heti mitattava mahdollisen, joskin epätodennäköisen vapautustarpeen vuoksi. Mutta alamitta, 42 cm, jäi kauas taakse kuhan mittauttaessa 53 cm!
Onhan noita täältä saatu paljonkin, mutta minut ne ovat kiertäneet toistaiseksi kaukaa. Kuvien ottamisen ja adrenaliinin laskun jälkeen oli aika jatkaa pilkkimistä.
Sillä sitä kalaahan nyt riitti. Sain vielä kaksi tärppiä morriin, mutta ideaali se ei ollut kuhan kovien leukojen koukuttamiseen. Kokeilin seuraavaksi n. 10 eri jigiä, mutta ne eivät juuri kiinnostaneet. Muikkusairaan sain pari tärppiä, kunnes yksi kuha tarttui jigin pyrstöön ja vei sen mennessään.
Nyt ne olivat sitten todella loppu, sillä tämäkin jigiyksilö oli lainassa… Kuhaa oli yhä alla ja mietin, mitä seuraavaksi. Tiedän joidenkin käyttävän pystypilkkejä isolla kolmihaaravärikoukulla kuhahommissa, joten kyhäilin vielä sellaisenkin.
Jos ihmetys oli jo äsken suuri, ei se seuraavaksi paljoa kalvennut. Kuha nousi välittömästi katsomaan pilkkiä, otti kiinni ja nousi jäälle. Mittakuha. Taas! Kauaa ei mennyt, kun sama toistui ja kasassa oli jo kolme kuhaa.
Kävin välillä matalassa katsomassa, josko ahvenia olisi ilmaantunut lisää. Samoin rei’itin kuoreparven ympäristöä ahventen toivossa, mutta niitä ei näkynyt. Siispä päätin vielä harjoitella kuhan pilkintää.
Sain vielä muutaman tärpin, joista yhden alamittaisen ylös. Syönti hiipui, myräkkä alkoi ja päätin lopetella. Vaikka kohdekalaa ei valtavasti tullutkaan, tekivät kuhilukset reissusta ikimuistoisen.
Aloitetaan reissun pohdinta lyhyesti kuhista. Ensinnäkin on todettava, että taisi olla tilaisuus saada todella paljon kuhaa. Ensikertalaisena kikat oli kuitenkin ensin opittava. Kuhan tärppikin oli poikkeava: Kuin luunappi, johon piti reagoida heti rajulla vastaiskulla, jos mieli kalan tartuttaa. Tämän sisäistämiseen hukkui muutama tärppi. Nyt onkin jatkossa ainakin jonkin tasoinen viehe ja tekniikka hallussa, mikäli kuhia sattuu alle.
Se suurin oppi ja päivän hienous tuli kuitenkin vieheiden osalta. Kun pitkän kokeilun ja mietinnän jälkeen onnistuu löytämään keinon, jolla saada kalaa, ollaan ns. asian ytimessä puhuttaessa siitä, mikä kalastuksessa paitsi kiehtoo, myös palkitsee.
Kuhista, ainakin tällä kertaa, teki ahventa kivemman se, että kun kala lähti kohti viehettä, oli tärppi varma. Ahven kun taas, kenties uteliaan luonteensa ansiosta, nousee monesti pitkänkin matkan jigin perässä kuitenkaan tärppäämättä.
Tiedä sitten millaisiin määriin olisin päässyt, jos heti aamusta olisin oikeilla välineillä ollut kuhapaikassa. Nähtävissä nimittäin oli, että kuhankin aktiivisuus hiipui päivän edetessä.
Ahventen osalta päivä oli sinällään totutunlainen, että syönti hiipui alusta asti hyytyen lopullisesti klo 10 aikaan. Toki, kun ahvenet olivat vain siinä yhdessä läjässä, johtui hyytyminen isolti myös kalojen loppumisesta niitä ylös saadessani.
Tuo paikallaan möllöttäminen oli tälle alueelle ja tälle keväälle uutta. Viime reissulla reiät kun alkoivat usein ”tyhjällä ruudulla” ja ahvenet ilmaantuivat alle houkuttelun jälkeen. Nyt niiden pinnalla oli jopa matoja, mikä kertoo pohjamudissa lymyämisestä.
Uskon silti yhtä viime kerralla kehittämääni teoriaan, että jossain vaiheessa päivää, kenties aamuvarhain, ahvenet käyvät syömässä kuoreparvesta ja tulevat sitten matalampaan möllöttämään. Sitä tukee tämäkin reissu, sillä kuoretta ahventen mahat olivat pullollaan.
Niin ja viime reissullahan olin näkevinäni ottihaluttomia ahvenia kuoreparven alla. Samalla paikalla, mistä nyt sain kuhia. Joten taisikin olla niin, että löysin jo silloin kuhat, mutta tärppeittä jäämisen vuoksi en tätä tiennyt ja oletin niiden olleen ahvenia.
Vieheiden osalta 8 cm muikkusaira oli ahventen osalta jälleen elementissään. Se on ollut kahdella viime reissulla kuitenkin yllättävää, sillä ne kuoreet, joita ahvenet ovat sylkeneet, ovat olleet pieniä, korkeintaan 5 cm kokoisia. Mutta 5 cm jigit eivät kuitenkaan ole kelvanneet. Liekö asia olisi toisin, jos ahvenet joskus tavoittaisi kuoreparven alta. Se, että morri kelpasi kuhallekin, palautti jälleen uskoa morritteluun tai lähinnä tänä talvena käyttämiini tekotoukkiin, joita olen ehtinyt jo epäillä.
Syvyyttä tulikin jo hieman pohdiskeltua, mutta kellonajan vaikutuksesta syöntiin on vielä mainittava eräs seikka. Nimittäin pilvisyys. Samoihin aikoihin, kun ahvenen syönti hiipui, saapuivat myös pilvet. Täten ei voi täysin kellonajan ja valonmäärän piikkiin pistää syönnin hiipumista, vaikka se tapahtuikin samoihin aikoihin, kuin oletinkin. Toisin päin ajateltuna näyttäisi syönti hiipuvan klo 10 aikaan pilvisyydestä riippumatta, vaikka valon määrä ei enää lisääntyisikään keskipäivää kohden.
Reissulle arvosanaksi 6 / 10 viime reissun tapaan. Nimenomaan ahvenen osalta, se kun se tavoitekala ja samalla havainnoinnin kohde on. Syönti oli kohtalaista kalat löydettyäni, mutta korkeampi arvosana olisi vaatinut niiden löytämistä muualtakin kuin yhdeltä 1 x 1 m alueelta. Samoin se, että vain yksi ainoa viehe yhdessä ainoassa koossa ja värissä kelpasi, on merkki varovaisesta syönnistä. Kokonaisuudessa taas reissu oli talven parhaita ja toivottavasti pääsisin vielä kolmannen kerran tuonne tämän lopputalven aikana.
Analytical Ice Fishing 